Tasapainoa etsimässä

Sain tutulta fysioterapeutilta seuraavanlaiset ohjeet leikkauksen jälkeiseen liikuntaan: Aluksi kävelyä 3-4 kertaa viikossa, 30 minuuttia kerrallaan. Kuukauden jälkeen mukaan saa lisätä perinteisen hiihdon tasaisessa maastossa. Lihaskuntotreenin vuoro on 3-4 kuukauden päästä leikkauksesta. Juoksun saa aloittaa loppukeväästä, eli samoihin aikoihin lihaskuntotreenin kanssa. Oli mukava saada konkreettiset ohjeet liikkumiseen. Nytpä ainakin tiedän, että kiirettä ei ole kovempitehoisen treenin pariin. Samalla myös vähän masentaa tuo juokseminen. Saan sanoa hyvästit kesän juoksutapahtumille, sillä touko-kesäkuun vaihteessa aloitettu juoksutreeni ei kyllä valmista minua yhtään mihinkään. Varovaisesti arvioiden saattaisin olla syyskuussa juoksemassa Vuokatin poluilla . Ehkä suuntaan ajatukset sinne?

No niin, nyt tunnustan julkisesti, että viimeiset kaksi viikkoa olen syönyt ihan mitä sattuu . Aloitin uuden viikon maanantaina tyylikkäästi irtokarkeilla. Kuva täältä Tässä sairasloman aikana olen antanut itselleni luvan sairastaa ja vain nauttia olemisesta. Minun kohdallani nauttiminen tarkoittaa tietysti syömistä, varsinkin kun muut nautinnonlähteet (kuten lenkkeily ja seksi) ovat poissa laskuista. Pääni alkaa nyt ilmeisesti kuitenkin toipumaan viimeisten viikkojen koettelemuksista, sillä minusta tuntuu että olen saavuttanut kylläisyyden herkuttelusta. Enää ei tee mitään mieli, enkä oikein edes osaa nähdä itseäni ahtamassa sisääni kaikenlaista epäterveellistä naposteltavaa. Voisi siis sanoa, että henkinen putki on nyt poikki. Kiitos, minulle riitti. Seuraavaksi ohjelmassa olisi sitten fyysiset vieroitusoireet.  Loiventavaa. Nyt olisi taas aika tarkastella lähemmin minäkuvaa sitä ihanneminää, jota kohti matkaan. Haluanko edelleen olla se sokerill...

No niin, ensimmäinen lenkki on nyt heitetty aivan ihanassa säässä. Pakkasta oli noin -8 astetta ja kaverina täydellinen auringonpaiste. Matkaa tuli hurja 1 kilometri, mutta jostain on taas aloitettava. Nappasin henkiseksi ja fyysiseksi tueksi potkukelkan, jolla potkuttelin osan matkaa. Ehkä jo iltapäivällä teen toisen lenkin?

Olen joutunut nöyrtymään raudanlujaa tahtoani suuremman voiman edessä. Tahtoa olisi, mutta ohjaksissa ei nyt ole vahva pää, vaan erittäin heikko vartalo. Tässä kun on nyt reilun viikon ajan pelännyt tikkien repeämistä ja sisäisiä verenvuotoja (ulkoisia nähtiin jo!), niin yhtäkkiä minulla ei olekaan kovin kiire lenkille. Tai juoksemaan. Leikkauksesta on nyt 10 päivää, ja tänään olen toista päivää ilman kipulääkkeitä. Liikkuminen sujuu jo suhteellisen hyvin, pahinta on yskiminen ja aivastaminen. Olen tällä hetkellä todella epävarma siitä, kuinka paljon minä saan liikkua ja olla jalkeilla. Tai kuinka kauan voin kerralla häärätä. Lääkärin ohje oli "kivun rajoissa", mutta mistä minä tiedän koska kipu on niin kovaa että pitää mennä lepäämään? Tässä on suurin ongelmani suhteessa tahtoon ja toipuvaan kehoon. Olen nimittäin tottunut toimimaan kivuista ja väsymyksestä huolimatta, tahdonvoimalla. Nyt en sitten meinaa tunnistaa koska on aika ottaa iisimmin ja koska taas toimia...

"Kisakunto" ennen leikkausta :P Olen jo hetken aikaa pyöritellyt mielessäni sellaista ajatusta, että olen saanut diagnoosin, leikkauksen ja toipumisen myötä itselleni ikään kuin uuden mahdollisuuden aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Olin aina ajatellut että olen vain keskivartalolihava, se tyyppi jonka mahan raskaus viimeisteli eikä maha tule pienenemään ikinä. Olin ikään kuin tuominnut itse itseni pömppömahaiseksi epäonnistujaksi, joka ei ole onnistunut saamaan itseään takaisin entisiin mittoihin. Laiska ja mukavuudenhaluinen herkuttelija. Sitä saa mitä tilaa. Ja niin edelleen, kyllähän te varmasti tiedätte ja tunnette nämä pään sisäiset äänet, jotka meille totuutena näyttäytyvät. Tässä toipumisaikana olen joutunut tarkistamaan ajatuksiani, sillä tajusin yhtäkkiä että ei vika ollutkaan minussa. Tai siis kehossani oli oikeasti vikaa, eikä kaikki johtunutkaan vain laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Mikään maailman treenimäärä ei olisi riittänyt kutistamaan va...

Torstaina illalla kuoriuduin kuumaakin kuumemmista (kirjaimellisesti!) tukisukistani (jotka nimesin stay upeiksi!) ja astelin suihkuun. Suihku teki ihmeitä voinnille ja tunsin itseni taas ihmiseksi, en pelkäksi potilaaksi. Ryhti suoristui ja elämä näytti ihan hyvältä. Kunto oli kyllä edelleen melko hatara, kävely oli todella varovaista hissuttelua ja sydän hakkasi melkoista tahtia. Varhain perjantaiaamuna minua kohtasi melkoisen railakas nenäverenvuoto, jonka aiheuttajaksi epäilen sairaalan tehokasta ilmanvaihtoa joka kuivatti nenäni täysin. Osittain tästäkin syystä päätös kotiinlähdöstä alkoi vahvistumaan, enkä jaksanut jäädä odottelemaan iltapäivää ja kaverini aikatauluja. Siispä aamukierron jälkeen suihkuun ja vihdoin omiin vaatteisiin. Kela-taksin käyttöön oikeuttavaa todistusta eivät osastolla suostuneet vieläkään kirjoittamaan. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, joten omalla kustannuksella taksiin joka vei minut bussiasemalle. Taksikuskille kun kerroin matkasuunnitel...

Olen elossa! Tasan vuorokausi sitten vatsastani kaivettiin kuulemma reilun kilon verran "tavaraa". Leikkaus kesti yli kolme tuntia, ja se meni kuulemma hyvin. Illalla pääsin osastolle, ja olen hiljalleen päässyt eroon erinäisistä kehostani roikkuvista piuhoista. Kipuja on, mutta pärjään. Olisin päässyt jo tänään kotiin, mutta en minä voi harkitakaan lähtemistä tässä kunnossa. Jalkeille nouseminen on työn ja tuskan takana, selviän juuri ja juuri vessareissuista. Paluukyydiksi tarjosivat linja-autoa , edelleen. En voi edes kuvitella mitä siitä tulisi. Kaverini lupasi poimia minut huomenna kyytiinsä. Eniten ihmettelen sitä, miten nopeasti kunto voi romahtaa ja liikkuminen vaikeutua huomattavasti. Aktiivisesta liikkujasta täysin autettavaksi käden käänteessä. Ei pysty ymmärtämään, ja tuntuu vaikealta hyväksyä. Kyljenkääntöä odotellessa!

Joko aika olisi kypsä (lue: olisin riittävän rohkea) paljastamaan vähän enemmän asioita itsestäni? Jotenkin aina jännittää avata itseään julkisesti, ja tulee mietittyä aika tarkkaan mitä kertoo ja mitä paljastaa. Naama on kuitenkin jo eetterissä, joten nyt on kai myöhäistä perääntyä! 1. Olen ollut kohta kolme vuotta äiti ihanalle pienelle pojalle. Ensimmäinen vuosi oli kamalaa aikaa, lähinnä pääni sisällä. Sen jälkeen helpotti. 2. Avioliittoni on neljä päivää vanhempi kuin lapseni. Parisuhde sentään on vähän pidempi :D Olen toista kertaa aviossa. Ensimmäinen avioliittoni kesti kymmenen vuotta. Olen hyvissä väleissä exäni kanssa. Exäni on minulle kuin veli, ja hänet tapaa usein röhnöttämästä sohvaltamme. Hän on mieheni hyvä ystävä, eikä tilanteeseen liity mitään jännitteitä. Olemme myös työkavereita. 3. Nykyisen mieheni tapasin liikunnan merkeissä, olin hänen asiakkaansa. Salama iski ensinäkemältä, toista vuotta yritimme kuitenkin pysyä toisistamme erossa, lopulta huono...

Tämä päivä on ollut todellista herkkua, sillä kesämökistä tekemämme tarjous hyväksyttiin! Olimme varautuneet henkisesti tarjouskilpailuun, vastatarjouksiin ja sen sellaisiin, mutta kerrasta onnistui. Vielä kaupanteon kiemurat, ja sitten se on meidän! Kevään pilkkikelejä odotellessa :) Fiilis on tällä hetkellä lähinnä hämmentynyt. Eilen puhuimme miehen kanssa jo että "ei meidän tarjous kuitenkaan riitä, parempi että ei edes innostuta", joten tänään saatu viesti välittäjältä tuli todella puskista. Jännää! Kaupasta piti tietysti ostaa jotain "pientä kivaa" juhlistamaan päivää. Mietin pitkään karkkihyllyllä mitä ottaisin, ja päädyin lopulta suklaaseen. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista riippuvuussuhdetta suklaaseen, ei edes siihen ihan tavalliseen Fazerin siniseen, tummasta suklaasta puhumattakaan. Tästä syystä uskalsin tarttua suklaalevyyn. Uskoisin, että esimerkiksi irtokarkkipussi olisi laukaissut sokerinhimon, mutta koskaan ei ole putki lähtenyt su...

No niin, nähtiin sitten loppusuoralla(?) sekin päivä, että myooma alkoi vuotamaan. Vuodon kaverina olen kärsinyt muutamat kipukohtaukset, joiden aikana olen ohikiitävän hetken ajan miettinyt, missä kohtaa menee sinnittelyn ja hätänumeron raja. Eilen taas puskin lapsella ja laukulla lastattua potkukelkkaa maha kipeänä eteenpäin ja mietin, että eiköhän tässä nyt ole urheilut urheiltu. Kukaan ei jaa mitään mitaleja siitä, miten reippaana sitä painaa kasvain vatsassa menemään ja yrittää samalla elää mahdollisimman normaalia elämää. Ehkä minun ei tarvitse enää todistella itselleni, että jaksan ja pystyn. Pystynhän minä, ja jaksankin. Eri asia sitten on, onko se kovin viisasta just nyt. Pelkään, että kasvain voi nyt jotenkin huonosti ja aiheuttaa yhtäkkiä vuotoa ja kipuja. Tai että se on revennyt irti (no ei tämmöistä voi kai tapahtua! Eihän?) ja vuotaa sekä sisään- että ulospäin. Tai että se on levinnyt (ja sittenkin pahanlaatuinen!) ja siksi olen ajoittain kipeä ja vuodan. ...

Olin sopinut sunnuntaina mieheni (aktiivikuntoilija hänkin, samassa paketissa myös lapsenhoitaja) ja itseni kanssa, että juoksen pitkähkön (ajatuksissa n. 12 km) lenkin jossain vaiheessa päivää. Lämpömittari näytti lupaavaa -15 astetta, ja ajattelin että ehdin vähän myöhemminkin lenkille, sillä juoksen katuvaloissa. Erinäisistä syistä lähtö sitten venyi, ja lopulta pääsin matkaan joskus viiden(?) jälkeen. Lähdön hetkellä lämpömittari näytti n. -22 astetta, eli se siitä lauhemmasta kelistä sitten. Vaatetta niskaan niin kyllä se siitä. Naama, olkaa hyvät! Kone hyrähti käyntiin aika nopeasti ja askeleet löysivät rytmin ilman miettimistä. Ensimmäisen kilometrin jälkeen tuli hyvin selväksi, että silmälasit, tuubihuivi ja naaman eteen viritetty villahuivi eivät ole hyvä yhdistelmä. Jostain oli luovuttava, ja se oli tällä kertaa sitten silmälasit. Mitä miinus vitosen silmillä nyt silmälaseilla oikeastaan edes tekee? :D Elämä muuttui siis kerrasta melko sumuiseksi. Reitti oli onneksi t...

No niin, viikko viisi on saatu valmiiksi, ja on yhteenvedon aika. Viikolla viisi.. - Kävelin yhteensä 6 työmatkaa neljänä päivänä. - Juoksin yhden työmatkan - Tein yhden rankan salitreenin torstaina - Juoksin pitkän lenkin sunnuntaina - Lepäsin perjantaina ja lauantaina Viikolla kuusi aion.. - Liikkua mahdollisimman paljon, sillä tämä on nyt viimeinen kokonainen viikko ennen leikkausta. - Vetää siis vähintään yhtä monta ja samantyylistä suoritusta kuin viime viikolla! Tämä riippuu kyllä tosi paljon lämpötiloista, -30 asteen kelillä en viitsi istuttaa lasta rattaissa puolta tuntia. - Vähentää leivän syöntiä, lähti vähän lapasesta viime viikolla.

Eilen aamulla pakkanen paukkui taas -30 asteessa. Meillä oli sovittuna tapaaminen kiinteistövälittäjän kanssa, joten väki toppakamppeisiin ja Toyota laulamaan. Vajaa pari tuntia ajeltiin aivan upeassa auringonpaisteessa kun sitten päästiin ehkä-tulevan-kesäkodin pihaan. Lunta oli varmaan metri, mutta ei se haitannut. Eikä sekään, että mökin sisällä oli se sama -30 astetta kuin ulkonakin. Kiva oli mökki, ja vielä kivempi sijainti. Katsotaan, miten hommat etenee! Paluumatkalla pysähdyimme tuttavien luona, jossa luvassa oli ruokaa, kahvia, jutustelua ja vähän myös poronhoitoa :) Iltapäivällä vielä ruokakauppojen kautta kotiin. Kiva päivä oli, pieni vaihtelu normaaliin arkeen tekee aina hyvää. Ja täydensin vähän vaatevarastoja Lidlistä pikkurahalla. Tänään olisi tarkoitus käydä vähän juoksemassa, pakkanen on onneksi lauhtunut lähes inhimillisiin -15 asteen lukemiin.

Pari viime päivää olen pyöritellyt mielessäni syiden ja tekosyiden eroa liikunnan näkökulmasta. Aloin pohtimaan asiaa kun olen joutunut mm. töissä selittämään aika monta kertaa että "kyllä, lenkkeilen työmatkat koska minulla ei muuten ole aikaa eikä jaksamista liikkua." Minulla olisi monta hyvää tekosyytä olla liikkumatta. Ensimmäisenä varmastikin se tosiseikka, että olen arkisin lapsen kanssa kahdestaan alkaen siitä hetkestä kun noudan hänet päiväkodista ja päättyen nukkumaanmenoon. Turvaverkkoa ei ole, lähempänä asuvan mummin luokse on 700 kilometriä, toisen luokse 900 kilometriä. En pääse iltaisin mihinkään ilman lasta. Ajanpuute on erittäin yleinen tekosyy jättää liikkumatta. Toisena asiana se totuus, että työni on vaativaa ja stressaavaa. Olen työpäivän jälkeen niin poikki että voisin vain maata illan sängyssä. Jos jättäisin liikunnat iltojen varaan, sitä iltaa ei varmaan tulisi jolloin pukisin tenavan uudestaan toppahaalariin ja lähtisin erikseen lenkille. Väsy...

Olin suunnitellut että toteutan juoksuhaasteen kohdan 12 "Juokse työmatka" keskiviikkoaamuna. Fiilis oli aamulla aivan kammottava, sillä jalat painoivat jostain syystä aivan hulluna. Aamu ei ole muutenkaan suosikkini mitä liikkumiseen tulee, sillä pääsen yleensä parhaiten käyntiin illalla. Yö oli kuitenkin ollut ehjä ja lepoa oli tullut se n. 7.5 tuntia, joten päätin yrittää. Jalkaan meikäläisen "talvijuoksukengät", eli Icebugin nastanilkkurit :D Ihme kyllä, jalat kestää juoksemisen näillä kengillä aivan hyvin. Lesti on hyvä ja sopivan kapea. Reppu selkään, ja menoksi. Kuva täältä Aluksi fiilis oli tietysti vähän tahmea, mutta jossain kohtaa (ekan kilometrin jälkeen?) kone hyrähti käyntiin ja sitten se olikin menoa! Järkeily toimi tällä kertaa niin, että "antaa mennä kun on alamäki". No, oikeasti se oli ylämäki. Ja sitten alamäki. Miten voikin olla näin järjettömän hyvä fiilis juosta? Se oli 23 minuuttia silkkaa nautintoa! No entäs s...