Siirry pääsisältöön

Syitä vai tekosyitä?

Pari viime päivää olen pyöritellyt mielessäni syiden ja tekosyiden eroa liikunnan näkökulmasta. Aloin pohtimaan asiaa kun olen joutunut mm. töissä selittämään aika monta kertaa että "kyllä, lenkkeilen työmatkat koska minulla ei muuten ole aikaa eikä jaksamista liikkua."

Minulla olisi monta hyvää tekosyytä olla liikkumatta. Ensimmäisenä varmastikin se tosiseikka, että olen arkisin lapsen kanssa kahdestaan alkaen siitä hetkestä kun noudan hänet päiväkodista ja päättyen nukkumaanmenoon. Turvaverkkoa ei ole, lähempänä asuvan mummin luokse on 700 kilometriä, toisen luokse 900 kilometriä. En pääse iltaisin mihinkään ilman lasta. Ajanpuute on erittäin yleinen tekosyy jättää liikkumatta.

Toisena asiana se totuus, että työni on vaativaa ja stressaavaa. Olen työpäivän jälkeen niin poikki että voisin vain maata illan sängyssä. Jos jättäisin liikunnat iltojen varaan, sitä iltaa ei varmaan tulisi jolloin pukisin tenavan uudestaan toppahaalariin ja lähtisin erikseen lenkille. Väsymys ja stressi ovat ankeita seuralaisia. Seuraava fakta on sää. Tälläkin hetkellä mittari paukkuu 30 pakkasasteen tuntumassa, ja tätä lystiä on luvassa vielä pitkälle ensiviikkoon. Onko parempaa tekosyytä hypätä autoon kuin sää?

-30 asteen selfie

Tässä tilassa voisin myös vedota terveydentilaani ja jäädä sohvan pohjalle. Nyt kun olen virallisesti sairas, voisin alkaa tosissani sairastamaan.

Nämä kaikki asiat ovat itselleni tekosyitä olla liikkumatta, ja osa sitä keskustelua, jota käyn pääni sisällä usein. Liikkuminen ei ole minulle luontaisesti mitään nautintoa (paitsi se lujaa juokseminen!), ja joudun oikeasti toisinaan jopa pakottamaan itseni liikkeelle. Kertaakaan ei kuitenkaan ole tarvinnut liikunnan jälkeen katua, joten olen todennut pienen pakottamisen ihan terveelliseksi! Minun pelastukseni liikunan suhteen on aikataulutus ja tiukka suunnittelu. Kaikki omat syyni on selätettävissä kunhan vain haluan voittaa ne.

Oman ajan puutteen olen ratkaissut liikkumalla työmatkat. Töiden jälkeisen väsymyksen selätän kävelemällä kotiin, pakko kai töistä on kotiin päästä jos ei autoa ole valinnut kulkuneuvoksi. Toisinaan kyllä väsyttää ja hapottaa niin, että en tiedä miten olen kuitenkin joka kerran raahautunut kotiin asti.

Sää on pukeutumiskysymys. Aamulla mittari näytti -30 astetta, joka ei ole täällä mitenkään harvinainen lukema. Puin päälleni kunnolla, naaman eteen huivi, ja menoksi. Ainut kohta mitä palelsi oli varpaat. Terveydentilani ei tällä hetkellä estä minua liikkumasta, jopa juokseminen onnistuu. Nämä seikat ovat vain haasteita, ei esteitä.

Hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuullostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen.
Jatkan, jaksan vaikka väkisin
Jos ois helppoo, kaikki tekis niin
Mus on voima jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan 
- Elastinen: Eteen ja ylös -


Mitä syitä minulla oikeasti olisi olla liikkumatta?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…