Siirry pääsisältöön

Tahdonvoimaa



Olen joutunut nöyrtymään raudanlujaa tahtoani suuremman voiman edessä. Tahtoa olisi, mutta ohjaksissa ei nyt ole vahva pää, vaan erittäin heikko vartalo. Tässä kun on nyt reilun viikon ajan pelännyt tikkien repeämistä ja sisäisiä verenvuotoja (ulkoisia nähtiin jo!), niin yhtäkkiä minulla ei olekaan kovin kiire lenkille. Tai juoksemaan.

Leikkauksesta on nyt 10 päivää, ja tänään olen toista päivää ilman kipulääkkeitä. Liikkuminen sujuu jo suhteellisen hyvin, pahinta on yskiminen ja aivastaminen. Olen tällä hetkellä todella epävarma siitä, kuinka paljon minä saan liikkua ja olla jalkeilla. Tai kuinka kauan voin kerralla häärätä. Lääkärin ohje oli "kivun rajoissa", mutta mistä minä tiedän koska kipu on niin kovaa että pitää mennä lepäämään? Tässä on suurin ongelmani suhteessa tahtoon ja toipuvaan kehoon. Olen nimittäin tottunut toimimaan kivuista ja väsymyksestä huolimatta, tahdonvoimalla. Nyt en sitten meinaa tunnistaa koska on aika ottaa iisimmin ja koska taas toimia. Tai että mitä (jopa huomaamattomia) vaurioita saan aikaiseksi leikatussa vartalossani jos nyt kuormitan itseäni liikaa.

Olen saanut kai kotoani sellaisen varoittavan esimerkin, jonka vuoksi en todellakaan halua jäädä sängynpohjalle siksi, että lenkkeilystä tulee jalat kipeäksi. Tai jumppaamisesta saa lihassärkyjä. En halua olla kuin eräs lähiomaiseni. En suostu! Tarkemmin ajateltuna tämä taitaa olla se minua eteenpäin puskeva voima, ja nyt kun liikunta on nollissa miinuksella, pelkään että minusta tulee kuin tämä lähiomainen.

Liikuntaharrastuksiin palaaminen on yksi iso kysymys. En välttämättä halua saada seurakseni myöhemmässä elämässä esimerkiksi virtsankarkailua tai muuta jännää, enkä oikeasti tiedä koska saan alkaa tekemään edes kävelylenkkejä. Ehkä soitan fysioterapiaan ja kysyn heidän mielipidettään?

En olis uskonut miten vaikeaa voi oman kehon kuuntelu olla. Aiemmin en ole kauheasti kuunnellut.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…