Tahdonvoimaa

Olen joutunut nöyrtymään raudanlujaa tahtoani suuremman voiman edessä. Tahtoa olisi, mutta ohjaksissa ei nyt ole vahva pää, vaan erittäin heikko vartalo. Tässä kun on nyt reilun viikon ajan pelännyt tikkien repeämistä ja sisäisiä verenvuotoja (ulkoisia nähtiin jo!), niin yhtäkkiä minulla ei olekaan kovin kiire lenkille. Tai juoksemaan.

Leikkauksesta on nyt 10 päivää, ja tänään olen toista päivää ilman kipulääkkeitä. Liikkuminen sujuu jo suhteellisen hyvin, pahinta on yskiminen ja aivastaminen. Olen tällä hetkellä todella epävarma siitä, kuinka paljon minä saan liikkua ja olla jalkeilla. Tai kuinka kauan voin kerralla häärätä. Lääkärin ohje oli "kivun rajoissa", mutta mistä minä tiedän koska kipu on niin kovaa että pitää mennä lepäämään? Tässä on suurin ongelmani suhteessa tahtoon ja toipuvaan kehoon. Olen nimittäin tottunut toimimaan kivuista ja väsymyksestä huolimatta, tahdonvoimalla. Nyt en sitten meinaa tunnistaa koska on aika ottaa iisimmin ja koska taas toimia. Tai että mitä (jopa huomaamattomia) vaurioita saan aikaiseksi leikatussa vartalossani jos nyt kuormitan itseäni liikaa.

Olen saanut kai kotoani sellaisen varoittavan esimerkin, jonka vuoksi en todellakaan halua jäädä sängynpohjalle siksi, että lenkkeilystä tulee jalat kipeäksi. Tai jumppaamisesta saa lihassärkyjä. En halua olla kuin eräs lähiomaiseni. En suostu! Tarkemmin ajateltuna tämä taitaa olla se minua eteenpäin puskeva voima, ja nyt kun liikunta on nollissa miinuksella, pelkään että minusta tulee kuin tämä lähiomainen.

Liikuntaharrastuksiin palaaminen on yksi iso kysymys. En välttämättä halua saada seurakseni myöhemmässä elämässä esimerkiksi virtsankarkailua tai muuta jännää, enkä oikeasti tiedä koska saan alkaa tekemään edes kävelylenkkejä. Ehkä soitan fysioterapiaan ja kysyn heidän mielipidettään?

En olis uskonut miten vaikeaa voi oman kehon kuuntelu olla. Aiemmin en ole kauheasti kuunnellut.