Juoksija

Olin sopinut sunnuntaina mieheni (aktiivikuntoilija hänkin, samassa paketissa myös lapsenhoitaja) ja itseni kanssa, että juoksen pitkähkön (ajatuksissa n. 12 km) lenkin jossain vaiheessa päivää. Lämpömittari näytti lupaavaa -15 astetta, ja ajattelin että ehdin vähän myöhemminkin lenkille, sillä juoksen katuvaloissa. Erinäisistä syistä lähtö sitten venyi, ja lopulta pääsin matkaan joskus viiden(?) jälkeen. Lähdön hetkellä lämpömittari näytti n. -22 astetta, eli se siitä lauhemmasta kelistä sitten. Vaatetta niskaan niin kyllä se siitä.

Naama, olkaa hyvät!

Kone hyrähti käyntiin aika nopeasti ja askeleet löysivät rytmin ilman miettimistä. Ensimmäisen kilometrin jälkeen tuli hyvin selväksi, että silmälasit, tuubihuivi ja naaman eteen viritetty villahuivi eivät ole hyvä yhdistelmä. Jostain oli luovuttava, ja se oli tällä kertaa sitten silmälasit. Mitä miinus vitosen silmillä nyt silmälaseilla oikeastaan edes tekee? :D Elämä muuttui siis kerrasta melko sumuiseksi. Reitti oli onneksi tuttu ja tie tasaista, joten homma jatkui. Valottomalla metsäosuudella meinasi kyllä mennä konttaamiseksi kun en nähnyt yhtään mitään. Kolmannen kilometrin jälkeen tulin siihen tulokseen että tarvitsen vielä untuvaliivin päälle. Onneksi koti oli lähellä, joten sieltä liivi niskaan ja takaisin tielle. Piilolinssejä en jaksanut tämän pysähdyksen aikana viritellä.

Tästä lähdettiin..

Juoksu kulki todella hyvin. Meno oli erittäin kevyttä, ja askel rullasi. En hengästynyt ollenkaan. Kilometrivauhdit keikkuivat siinä 8 minuutin kohdalla, mikä on itselleni aivan hyvä tahti pitkälle lenkille. Joku tietysti nauraa itsensä hengiltä tätä lukiessa, mutta se taas ei minua haittaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen alkoi vähän jaloissa tuntua, ehkä siinä 1h 10 min kohdalla. Kotiin oli kuitenkin päästävä, ja sinne johti vain yksi tie, joten edettävä oli. Eikä siinä kylmyydessä auttanut jäädä kävelemään. Jalkojen hienoisesta väsymyksestä huolimatta pääsin kotiin.

Matka: 12 km. 

Keskisyke: 155.

Lämpötila: -24.

Fiilis: Loistava!

.. ja tähän päädyttiin!

Jossain vaiheessa lenkin aikana päähäni alkoi hiipiä sellainen euforinen ajatus että "ehkä minä nyt voisin kutsua itseäni juoksijaksi". Olen aina elänyt sitä "sitten kun"-elämää urheilun suhteen. "Sitten kun olen treenannut tarpeeksi, voin sanoa olevani juoksija." Nyt minulle tuli sellainen olo että treenimääristä viis, minä olen juoksija! Tällä hetkellä minua kannustaa eteen päin se vanha kunnon ohje, joka kuuluu näin: "jos haluat tulla juoksijaksi, elä kuin juoksija". Sitä tässä yritän nyt kovasti tehdä!