Siirry pääsisältöön

Juoksija

Olin sopinut sunnuntaina mieheni (aktiivikuntoilija hänkin, samassa paketissa myös lapsenhoitaja) ja itseni kanssa, että juoksen pitkähkön (ajatuksissa n. 12 km) lenkin jossain vaiheessa päivää. Lämpömittari näytti lupaavaa -15 astetta, ja ajattelin että ehdin vähän myöhemminkin lenkille, sillä juoksen katuvaloissa. Erinäisistä syistä lähtö sitten venyi, ja lopulta pääsin matkaan joskus viiden(?) jälkeen. Lähdön hetkellä lämpömittari näytti n. -22 astetta, eli se siitä lauhemmasta kelistä sitten. Vaatetta niskaan niin kyllä se siitä.

Naama, olkaa hyvät!
Kone hyrähti käyntiin aika nopeasti ja askeleet löysivät rytmin ilman miettimistä. Ensimmäisen kilometrin jälkeen tuli hyvin selväksi, että silmälasit, tuubihuivi ja naaman eteen viritetty villahuivi eivät ole hyvä yhdistelmä. Jostain oli luovuttava, ja se oli tällä kertaa sitten silmälasit. Mitä miinus vitosen silmillä nyt silmälaseilla oikeastaan edes tekee? :D Elämä muuttui siis kerrasta melko sumuiseksi. Reitti oli onneksi tuttu ja tie tasaista, joten homma jatkui. Valottomalla metsäosuudella meinasi kyllä mennä konttaamiseksi kun en nähnyt yhtään mitään. Kolmannen kilometrin jälkeen tulin siihen tulokseen että tarvitsen vielä untuvaliivin päälle. Onneksi koti oli lähellä, joten sieltä liivi niskaan ja takaisin tielle. Piilolinssejä en jaksanut tämän pysähdyksen aikana viritellä.

Tästä lähdettiin..
Juoksu kulki todella hyvin. Meno oli erittäin kevyttä, ja askel rullasi. En hengästynyt ollenkaan. Kilometrivauhdit keikkuivat siinä 8 minuutin kohdalla, mikä on itselleni aivan hyvä tahti pitkälle lenkille. Joku tietysti nauraa itsensä hengiltä tätä lukiessa, mutta se taas ei minua haittaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen alkoi vähän jaloissa tuntua, ehkä siinä 1h 10 min kohdalla. Kotiin oli kuitenkin päästävä, ja sinne johti vain yksi tie, joten edettävä oli. Eikä siinä kylmyydessä auttanut jäädä kävelemään. Jalkojen hienoisesta väsymyksestä huolimatta pääsin kotiin.

Matka: 12 km. 
Keskisyke: 155.
Lämpötila: -24.
Fiilis: Loistava!

.. ja tähän päädyttiin!
Jossain vaiheessa lenkin aikana päähäni alkoi hiipiä sellainen euforinen ajatus että "ehkä minä nyt voisin kutsua itseäni juoksijaksi". Olen aina elänyt sitä "sitten kun"-elämää urheilun suhteen. "Sitten kun olen treenannut tarpeeksi, voin sanoa olevani juoksija." Nyt minulle tuli sellainen olo että treenimääristä viis, minä olen juoksija! Tällä hetkellä minua kannustaa eteen päin se vanha kunnon ohje, joka kuuluu näin: "jos haluat tulla juoksijaksi, elä kuin juoksija". Sitä tässä yritän nyt kovasti tehdä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…