Siirry pääsisältöön

Juoksija

Olin sopinut sunnuntaina mieheni (aktiivikuntoilija hänkin, samassa paketissa myös lapsenhoitaja) ja itseni kanssa, että juoksen pitkähkön (ajatuksissa n. 12 km) lenkin jossain vaiheessa päivää. Lämpömittari näytti lupaavaa -15 astetta, ja ajattelin että ehdin vähän myöhemminkin lenkille, sillä juoksen katuvaloissa. Erinäisistä syistä lähtö sitten venyi, ja lopulta pääsin matkaan joskus viiden(?) jälkeen. Lähdön hetkellä lämpömittari näytti n. -22 astetta, eli se siitä lauhemmasta kelistä sitten. Vaatetta niskaan niin kyllä se siitä.

Naama, olkaa hyvät!
Kone hyrähti käyntiin aika nopeasti ja askeleet löysivät rytmin ilman miettimistä. Ensimmäisen kilometrin jälkeen tuli hyvin selväksi, että silmälasit, tuubihuivi ja naaman eteen viritetty villahuivi eivät ole hyvä yhdistelmä. Jostain oli luovuttava, ja se oli tällä kertaa sitten silmälasit. Mitä miinus vitosen silmillä nyt silmälaseilla oikeastaan edes tekee? :D Elämä muuttui siis kerrasta melko sumuiseksi. Reitti oli onneksi tuttu ja tie tasaista, joten homma jatkui. Valottomalla metsäosuudella meinasi kyllä mennä konttaamiseksi kun en nähnyt yhtään mitään. Kolmannen kilometrin jälkeen tulin siihen tulokseen että tarvitsen vielä untuvaliivin päälle. Onneksi koti oli lähellä, joten sieltä liivi niskaan ja takaisin tielle. Piilolinssejä en jaksanut tämän pysähdyksen aikana viritellä.

Tästä lähdettiin..
Juoksu kulki todella hyvin. Meno oli erittäin kevyttä, ja askel rullasi. En hengästynyt ollenkaan. Kilometrivauhdit keikkuivat siinä 8 minuutin kohdalla, mikä on itselleni aivan hyvä tahti pitkälle lenkille. Joku tietysti nauraa itsensä hengiltä tätä lukiessa, mutta se taas ei minua haittaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen alkoi vähän jaloissa tuntua, ehkä siinä 1h 10 min kohdalla. Kotiin oli kuitenkin päästävä, ja sinne johti vain yksi tie, joten edettävä oli. Eikä siinä kylmyydessä auttanut jäädä kävelemään. Jalkojen hienoisesta väsymyksestä huolimatta pääsin kotiin.

Matka: 12 km. 
Keskisyke: 155.
Lämpötila: -24.
Fiilis: Loistava!

.. ja tähän päädyttiin!
Jossain vaiheessa lenkin aikana päähäni alkoi hiipiä sellainen euforinen ajatus että "ehkä minä nyt voisin kutsua itseäni juoksijaksi". Olen aina elänyt sitä "sitten kun"-elämää urheilun suhteen. "Sitten kun olen treenannut tarpeeksi, voin sanoa olevani juoksija." Nyt minulle tuli sellainen olo että treenimääristä viis, minä olen juoksija! Tällä hetkellä minua kannustaa eteen päin se vanha kunnon ohje, joka kuuluu näin: "jos haluat tulla juoksijaksi, elä kuin juoksija". Sitä tässä yritän nyt kovasti tehdä!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

3 kuukautta kohdunpoistosta - tämän hetken tunnelmia

Potilashotellista Tasan kolme kuukautta sitten olin saapunut Lapin Keskussairaalan potilashotelliin, viettänyt tylsän illan telkkaria katsellen ja mm. laskiaispullia (monikossa, kyllä!) syöden. Olin saanut käskyn saapua leikkausosastolle aikaisin aamulla, ehkä klo 7.30. Tapasin hoitajan, kaksi lääkäriä - ja jäin odottamaan leikkausvuoroani joka olisi kuulemma n. klo 12.00. Eipä ole usein tunnit kuluneet niin hitaasti kuin silloin! Vihdoin tuli minun vuoroni, ja leikkausvaatteet päällä kävelin hoitajan seurassa saliin. Pöydälle makaamaan, jalat telineisiin, kanyyli käteen, happimaski naamalle ja taju pois! Muistan nähneeni nukutusainetta täynnä olevan ruiskun joka kiinnitettiin kanyyliin ja miettineeni että "tuolta se koiran lopetuspiikkikin näyttää". Olipa muuten viehättävä "viimeinen" ajatus! Tässä kohdassa jännitti! Nukutuksen aikana näin jotain ihan selkeää unta, en vaan enää muista mitä. Seuraavaksi taju palasi kun minua kärrättiin heräämöön. Ho...

"Miten sä jaksat?"

Minua on useampikin ihminen lähestynyt hieman arkaillen ja heittänyt ilmoille hyvin varovasti ja tunnustellen sanat "miten sä nyt jaksat?". Toinen versio on "miten sä oot pärjännyt?". Tässä kohdassa kysyjä ei ole kiinnostunut jälkivuodosta, vatsan haavojen paranemista tai kivuista, vaan kysyjää kiinnostaa kuinka voin henkisesti . Villakoiran ytimessä on selvästikin se ajatus, että millä tolalla mielenterveyteni nyt on, kun kohtuni vietiin . Minun on ollut hyvin helppoa vastata kysyjille täysin rehellisesti että "kiitos kysymästä, jaksan oikein hyvin. Kohduttomuus ei ole masentunut minua tai saanut minua tuntemaan itseäni yhtään enempää tai vähempää naiseksi kuin kolme viikkoa sitten, eikä minulla liity asiaan mitään tunteita. En usko, että surisin poistettua sappirakkoakaan." Tänään viimeksi exäni, vastaukseni kuultuaan, henkäisi helpotuksesta ja totesi että "onneksi sä oot tuollainen järki-ihminen". En minä oikeasti tiedä mitä täs...

Lomalla viimeinkin..

.. voin ottaa iisimmin! Näihin tunnelmiin päätän blogihiljaisuuden ja palaan takaisin eetteriin.  Meikäläisen työnkuvan kiireisin kausi ajoittuu aina tuohon toukokuulle, ja silloin ei kauheasti ole aikaa eikä energiaa tehdä yhtään mitään erityistä ponnistelua vaativaa. Sitkeä "keuhkotauti" (no, ehkä vain virusperäinen keuhkoputkentulehdus) lamaannutti liikunnat ja pakotti minut vetämään astmalääkettä tupla-annostuksella. Siitä onneksi selvittiin kohtuullisen helposti, ehkä kiitos sen astmalääkkeen, jota tajusin alkaa vetämään heti taudin alkupuolella. Jostain syystä viimevuosina virukset ovat asettuneet keuhkoihini ja aiheuttaneet pitkäkestoisen yskän. Toukokuulle osui myös mökkeilyä, yksi eläinpuistoreissu ja yksi leidien humputtelureissu Helsinkiin. Sanoisinko että "Time Well Spent". Kotiin matkasi niin levännyt ja virkistynyt nainen, että näillä eväillä jaksaa elää kesän kotirouvana ja lapsenhoitajana aivan kevyesti. Edellisessä postaukse...