Tasapainoa etsimässä

Olen saavuttanut elämässä sellaisen rajapyykin että joudun ihan oikeasti  miettimään näitä ravitsemus-uni- ja liikunta-asioita vähän muutenkin kuin ulkonäön kautta. Ikää alkaa olla jo sen verran, että haima paukkuu ja maksa rasvoittuu. Puoli kiloa irtokarkkia ajaa minut koomaa muistuttavaan tilaan jolloin meinaan nukahtaa istualleni. Se kertonee karua kieltään haiman kunnosta, insuliinista ja sen sellaisesta. Suomeksi sanottuna siis uskoisin että minulla on orastava insuliiniresistenssi ja olan takana kolkuttaa kakkostyypin diabetes. Alkaa olla sellainen tunne että luotto on tapissa ja pankki ei myönnä sitä enää enempää. Nuorempana sitä pystyi elämään melkoisen huoletonta elämää. Vähäinen uni ja huonot ruokatavat eivät vaikuttaneet epäsuotuisasti kuin korkeintaan ulkonäköön. Vararengas leveni. Ajatusmaailma oli mallia "joo, joo, sitten joskus, ei tämä nyt suuremmin haittaa". Luottoa löytyi eikä eräpäivä huolettanut. Nyt asiat ovat hieman erilaisessa mittakaavassa, si...

Virus riivaa vieläkin keuhkojani, joten liikunnan suhteen ei ole mitään raportoitavaa. "Muu elämä" on kuitenkin erittäin voimissaan, sillä me saimme tänne pohjoiseen kunnon kesän! Lumi suli, puissa on lehdet ja mansikka aukoo ensimmäisiä kukkiaan. Voiko tämä olla tottakaan? Vietimme helatorstain ja sen jälkeisen viikonlopun mökillä. Talvi oli hankaloittanut mökkeilyä, joten teimme ensimmäisen kunnon reissun uudelle mökillemme vasta helatorstaina. Silloinkin kävimme päivällä, sillä perjantaina työ kutsui. Torstaina joessa riitti vielä jäälauttoja Pihassa oli vielä pikkuisen lunta Lauantaina pakkasimme tavaraa kahden autollisen verran ja karautimme uudestaan matkaan jo aikaisin aamulla. Perillä meitä odotti pari metriä noussut vedenpinta! Vesi jatkoi hidasta nousuaan, mutta ei kuitenkaan uhannut mökkiä. Mökkitie kylläkin joutui tulvan uhriksi. Ehdimme siirtää autot ajoissa tulvalta suojaan, muuten olisi sunnuntaina kotiinlähtiessä tullut hätä. Vettä ...

Potilashotellista Tasan kolme kuukautta sitten olin saapunut Lapin Keskussairaalan potilashotelliin, viettänyt tylsän illan telkkaria katsellen ja mm. laskiaispullia (monikossa, kyllä!) syöden. Olin saanut käskyn saapua leikkausosastolle aikaisin aamulla, ehkä klo 7.30. Tapasin hoitajan, kaksi lääkäriä - ja jäin odottamaan leikkausvuoroani joka olisi kuulemma n. klo 12.00. Eipä ole usein tunnit kuluneet niin hitaasti kuin silloin! Vihdoin tuli minun vuoroni, ja leikkausvaatteet päällä kävelin hoitajan seurassa saliin. Pöydälle makaamaan, jalat telineisiin, kanyyli käteen, happimaski naamalle ja taju pois! Muistan nähneeni nukutusainetta täynnä olevan ruiskun joka kiinnitettiin kanyyliin ja miettineeni että "tuolta se koiran lopetuspiikkikin näyttää". Olipa muuten viehättävä "viimeinen" ajatus! Tässä kohdassa jännitti! Nukutuksen aikana näin jotain ihan selkeää unta, en vaan enää muista mitä. Seuraavaksi taju palasi kun minua kärrättiin heräämöön. Ho...

No niin, nyt se on kunnolla täällä! Kaktus kurkussa, jonkinlainen piipunrassi poskiontelossa ja alkulimaa keuhkot täynnä. Jippii! Loppuviikosta ihmettelin, miksi palautuminen tuntui niin heikolta, jalat painoivat ihan tavallisen kävelylenkin jälkeen. Torstaina se sitten alkoi, perjantaina jouduin jo jäämään töistä pois. Ei tämä kyllä yllätä, sillä ensin sairasti mies, sitten lapsi. Hetken aikaa jo erehdyin taputtelemaan itseäni olkapäälle ja mutisemaan tyytyväisenä jotain hyvästä vastustuskyvystä, influenssarokotteesta (joo, vaikuttaa varmasti...) ja peruskunnosta. Luulin myös jo olleeni flunssassa, mutta se oli ilmeisesti vasta jonkinlaista alkulämmittelyä. Saas nähdä mitä tästä tulee, yleensä sairastan näitä kausiflunssia 5-6 viikkoa kaikkineen, kerran syksyllä ja kerran keväällä. Näkemiin, lenkkeily!

No niin, tulen ulos kaapista ja tunnustan nyt julkisesti että olen Salajuoksija! Vastoin fysioterapeutilta saamiani ohjeita, kokeilin päivänä kauniina kotimatkalla juoksua rattaiden kanssa. Alamäkeen. Tuntui kauhealta ja luulin kuolevani. Takapuolikin hyllyi omituisesti. Mahassa, lantiossa ja lantionpohjassa tuntui sitä vastoin oikein hyvältä, enkä saanut minkäänlaisia jälkituntemuksia osakseni. Pissakaan ei lirahtanut ;) Hyvistä kokemuksista huumaantuneena lisäsin kotimatkoille juoksua aina muutaman pätkän, pari sataa metriä kerrallaan. Hiljalleen alkoi askellus taas löytymään, ja se pyllykin lakkasi hyllymästä. Ensimmäisen hölkän ja kävelyn yhdistelmän tein kaverini kanssa viikonloppuna (juoksuhaaste nro 10), ja varsinaisen, enemmän hölkkää kuin kävelyä sisältäneen lenkin teimme toukokuun ensimmäistä päivää juhlistaen. 7.25 km ja 1.07 h. Hidasta tietysti, kun käveltyäkin tuli, mutta jostain se on taas aloitettava. Tuntuma oli erinomainen ja olisin jaksanut jatkaa vaikka kuin...

Koko aikuisikäni kestänyt laihdutushistoria on kulkenut tällä samalla kaavalla: 1. Dieetti alkaa 2. Liisukka repsahtaa sokeriin 3. Dieetti päättyy 4. Sitten syödään! Tätä neljän kohdan menetelmää olen sitten toistanut sekä paremmalla että huonommalla onnella, syklin kestoa vaihdellen. Pieni hetki nautintoa. Kuluneen talven aikana olen tehnyt jotain toisin. En ole aloittanut (ehkä) yhtään dieettiä, vaan olen kehittänyt itselleni menetelmän nimeltä "Kuin kissa seinällä". Se tarkoittaa sitä yksinkertaista metodia jossa sitkeästi aina ja joka päivä pyrin kiinnittämään huomiota parempiin valintoihin niin ruokailun kuin liikunnankin osalta. Herkuttelen kohtuudella enkä koe morkkista mistään. Tällä metodilla olen saanut painon hinattua pysyvästi max n. 70 kg tuntumaan, joka tarkoittaa pitkällä tähtäimellä vähintään 3.5 kg pudotusta. Aiemmin kohtien 4. ja 1. välillä paino oli aina n. 74 kg nurkilla. Parempi valinta kauppareissulle :) Kissa ja seinä liittyvät tähän...