3 kuukautta kohdunpoistosta - tämän hetken tunnelmia

Potilashotellista

Tasan kolme kuukautta sitten olin saapunut Lapin Keskussairaalan potilashotelliin, viettänyt tylsän illan telkkaria katsellen ja mm. laskiaispullia (monikossa, kyllä!) syöden. Olin saanut käskyn saapua leikkausosastolle aikaisin aamulla, ehkä klo 7.30. Tapasin hoitajan, kaksi lääkäriä - ja jäin odottamaan leikkausvuoroani joka olisi kuulemma n. klo 12.00. Eipä ole usein tunnit kuluneet niin hitaasti kuin silloin! Vihdoin tuli minun vuoroni, ja leikkausvaatteet päällä kävelin hoitajan seurassa saliin. Pöydälle makaamaan, jalat telineisiin, kanyyli käteen, happimaski naamalle ja taju pois! Muistan nähneeni nukutusainetta täynnä olevan ruiskun joka kiinnitettiin kanyyliin ja miettineeni että "tuolta se koiran lopetuspiikkikin näyttää". Olipa muuten viehättävä "viimeinen" ajatus!

Tässä kohdassa jännitti!

Nukutuksen aikana näin jotain ihan selkeää unta, en vaan enää muista mitä. Seuraavaksi taju palasi kun minua kärrättiin heräämöön. Hoitajat keskustelivat kokemuksistaan tipattomasta tammikuusta. Varsinaisesti aloin kunnolla heräämään vasta illalla. Sain heräämisen kaveriksi aivan järkyttävän horkan, koko kehoni tärisi täysin hallitsemattomasti. Tärinä tuntui todella kivuliaalta, leikkausalue oli aivan tulessa. Pari lämpöpeittoa ja kipulääkeannos kanyyliin helpotti pahinta tärinää. Illalla puoli seitsemän maissa minut vietiin osastolle, ja siitä se toipuminen sitten hiljalleen lähti käyntiin. Lisää tekstejä sairaala-ajalta löydät

täältä ja täältä.

Omaisuus jätesäkissä odottamassa osastolle vientiä

Tällä hetkellä ajatus koko kasvaimesta, leikkauksesta ja alun hitaasta toipumisajasta tuntuu jotenkin todella etäiseltä ja epätodelliselta asialta. Päällimmäinen ajatus varmaankin on, että "tapahtuiko tämä kaikki todellakin minulle?". Mikään tämänhetkisessä voinnissani ei anna viitteitä siitä, että olin kolme kuukautta sitten isossa leikkauksessa ja vatsassani oli yli kilon painoinen kasvain, jota kolme kirurgia irrotti yli kolmen tunnin ajan. Oloni on samaan aikaan sekä iloinen nykyisestä terveydentilasta, että hämmentynyt siitä seikasta että asiat voi tosiaan unohtaa ja etäännyttää mielestään näin nopeasti. Pitäisikö tässä kohtaa tuntea jonkinlaista liikuttunutta kiitollisuutta? Minun suhtautumiseni on mallia "homma hoidettu".

Ihanan hiostava leikkausasu

Leikkauksesta tulee tänään kuluneeksi kolme kuukautta. Vointini on erinomainen, minulla ei ole kipuja, särkyjä tai mitään gynealueen ongelmia. Hormonitoimintani on elpynyt (se oli tauolla pari kiertoa), loppuelämän ehkäisy on taattu ja "tunto on tallella". Mikään etukäteen lukemistani mahdollisista skenaarioista ei ole toteutunut kohdallani.

Lähdössä legendaariselle bussimatkalle kotia kohti

Psyykeeni ei ole myöskään kärsinyt operaatiosta. Koen olevani ihan yhtä nainen kuin ennenkin operaatiota. Sekundäärinen lapsettomuus on tietysti olemassa oleva fakta, mutta toisaalta tämä kohdunpoisto lopetti kaikki soutamiset ja huopaamiset ja teki pisteen pohdinnoille. Olen aiemminkin kertonut että mieheni ei halunnut toista lasta, itse olin kahden vaiheilla. Nyt ei tarvitse enää jossitella eikä vääntää asiasta. Lapsettomuuden suru on minulle tuttu asia, joten olen tullut hyvin toimeen itseni kanssa.

Jos vatsassani ei olisi neljää uutta leikkausviiltoa, en varmaan edes muistaisi koko

kohdunpoistoa kovinkaan usein.