Siirry pääsisältöön

Kuin kissa seinällä - treenissä pitkäjänteisyys

Koko aikuisikäni kestänyt laihdutushistoria on kulkenut tällä samalla kaavalla: 1. Dieetti alkaa 2. Liisukka repsahtaa sokeriin 3. Dieetti päättyy 4. Sitten syödään! Tätä neljän kohdan menetelmää olen sitten toistanut sekä paremmalla että huonommalla onnella, syklin kestoa vaihdellen.

Pieni hetki nautintoa.

Kuluneen talven aikana olen tehnyt jotain toisin. En ole aloittanut (ehkä) yhtään dieettiä, vaan olen kehittänyt itselleni menetelmän nimeltä "Kuin kissa seinällä". Se tarkoittaa sitä yksinkertaista metodia jossa sitkeästi aina ja joka päivä pyrin kiinnittämään huomiota parempiin valintoihin niin ruokailun kuin liikunnankin osalta. Herkuttelen kohtuudella enkä koe morkkista mistään. Tällä metodilla olen saanut painon hinattua pysyvästi max n. 70 kg tuntumaan, joka tarkoittaa pitkällä tähtäimellä vähintään 3.5 kg pudotusta. Aiemmin kohtien 4. ja 1. välillä paino oli aina n. 74 kg nurkilla.

Parempi valinta kauppareissulle :)

Kissa ja seinä liittyvät tähän metodiin sillä tavalla että muistutan itseäni aina mielikuvissa kissasta, joka on hypännyt seinälle ja pitää sitkeästi kynsillään tapetista kiinni. Jos kissa irrottaa otteensa, se putoaa. Minulle käy samoin, jos hellitän jatkuvista paremmista valinnoista.

Kuva täältä

Aivoilleni tämä on ollut äärimmäisen rankkaa. ADHD-ihmisenä olen tottunut siihen, että elämä on jatkuvaa vuoristorataa, johon kuuluu olennaisena osana vuorotellen sekä ruoasta kieltäytyminen että lähes holtiton mässäily. Mikään ei ole minulle niin vaikeaa kuin toistaa ja noudattaa rutiineja, varsinkin jos koen ne tylsäksi ja tietynlaista elämänlaatua heikentäväksi. Vaikka välillä jopa inhoan itseäni (koska en salli toisen puoleni sortua mässäilemään), joutuu jokainen puoleni (heh!) kuitenkin yhteen ääneen toteamaan että tämä on tehnyt minulle mielettömän hyvää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

3 kuukautta kohdunpoistosta - tämän hetken tunnelmia

Potilashotellista Tasan kolme kuukautta sitten olin saapunut Lapin Keskussairaalan potilashotelliin, viettänyt tylsän illan telkkaria katsellen ja mm. laskiaispullia (monikossa, kyllä!) syöden. Olin saanut käskyn saapua leikkausosastolle aikaisin aamulla, ehkä klo 7.30. Tapasin hoitajan, kaksi lääkäriä - ja jäin odottamaan leikkausvuoroani joka olisi kuulemma n. klo 12.00. Eipä ole usein tunnit kuluneet niin hitaasti kuin silloin! Vihdoin tuli minun vuoroni, ja leikkausvaatteet päällä kävelin hoitajan seurassa saliin. Pöydälle makaamaan, jalat telineisiin, kanyyli käteen, happimaski naamalle ja taju pois! Muistan nähneeni nukutusainetta täynnä olevan ruiskun joka kiinnitettiin kanyyliin ja miettineeni että "tuolta se koiran lopetuspiikkikin näyttää". Olipa muuten viehättävä "viimeinen" ajatus! Tässä kohdassa jännitti! Nukutuksen aikana näin jotain ihan selkeää unta, en vaan enää muista mitä. Seuraavaksi taju palasi kun minua kärrättiin heräämöön. Ho...

"Miten sä jaksat?"

Minua on useampikin ihminen lähestynyt hieman arkaillen ja heittänyt ilmoille hyvin varovasti ja tunnustellen sanat "miten sä nyt jaksat?". Toinen versio on "miten sä oot pärjännyt?". Tässä kohdassa kysyjä ei ole kiinnostunut jälkivuodosta, vatsan haavojen paranemista tai kivuista, vaan kysyjää kiinnostaa kuinka voin henkisesti . Villakoiran ytimessä on selvästikin se ajatus, että millä tolalla mielenterveyteni nyt on, kun kohtuni vietiin . Minun on ollut hyvin helppoa vastata kysyjille täysin rehellisesti että "kiitos kysymästä, jaksan oikein hyvin. Kohduttomuus ei ole masentunut minua tai saanut minua tuntemaan itseäni yhtään enempää tai vähempää naiseksi kuin kolme viikkoa sitten, eikä minulla liity asiaan mitään tunteita. En usko, että surisin poistettua sappirakkoakaan." Tänään viimeksi exäni, vastaukseni kuultuaan, henkäisi helpotuksesta ja totesi että "onneksi sä oot tuollainen järki-ihminen". En minä oikeasti tiedä mitä täs...

Lomalla viimeinkin..

.. voin ottaa iisimmin! Näihin tunnelmiin päätän blogihiljaisuuden ja palaan takaisin eetteriin.  Meikäläisen työnkuvan kiireisin kausi ajoittuu aina tuohon toukokuulle, ja silloin ei kauheasti ole aikaa eikä energiaa tehdä yhtään mitään erityistä ponnistelua vaativaa. Sitkeä "keuhkotauti" (no, ehkä vain virusperäinen keuhkoputkentulehdus) lamaannutti liikunnat ja pakotti minut vetämään astmalääkettä tupla-annostuksella. Siitä onneksi selvittiin kohtuullisen helposti, ehkä kiitos sen astmalääkkeen, jota tajusin alkaa vetämään heti taudin alkupuolella. Jostain syystä viimevuosina virukset ovat asettuneet keuhkoihini ja aiheuttaneet pitkäkestoisen yskän. Toukokuulle osui myös mökkeilyä, yksi eläinpuistoreissu ja yksi leidien humputtelureissu Helsinkiin. Sanoisinko että "Time Well Spent". Kotiin matkasi niin levännyt ja virkistynyt nainen, että näillä eväillä jaksaa elää kesän kotirouvana ja lapsenhoitajana aivan kevyesti. Edellisessä postaukse...