Siirry pääsisältöön

Kuin kissa seinällä - treenissä pitkäjänteisyys

Koko aikuisikäni kestänyt laihdutushistoria on kulkenut tällä samalla kaavalla: 1. Dieetti alkaa 2. Liisukka repsahtaa sokeriin 3. Dieetti päättyy 4. Sitten syödään! Tätä neljän kohdan menetelmää olen sitten toistanut sekä paremmalla että huonommalla onnella, syklin kestoa vaihdellen.

Pieni hetki nautintoa.

Kuluneen talven aikana olen tehnyt jotain toisin. En ole aloittanut (ehkä) yhtään dieettiä, vaan olen kehittänyt itselleni menetelmän nimeltä "Kuin kissa seinällä". Se tarkoittaa sitä yksinkertaista metodia jossa sitkeästi aina ja joka päivä pyrin kiinnittämään huomiota parempiin valintoihin niin ruokailun kuin liikunnankin osalta. Herkuttelen kohtuudella enkä koe morkkista mistään. Tällä metodilla olen saanut painon hinattua pysyvästi max n. 70 kg tuntumaan, joka tarkoittaa pitkällä tähtäimellä vähintään 3.5 kg pudotusta. Aiemmin kohtien 4. ja 1. välillä paino oli aina n. 74 kg nurkilla.

Parempi valinta kauppareissulle :)

Kissa ja seinä liittyvät tähän metodiin sillä tavalla että muistutan itseäni aina mielikuvissa kissasta, joka on hypännyt seinälle ja pitää sitkeästi kynsillään tapetista kiinni. Jos kissa irrottaa otteensa, se putoaa. Minulle käy samoin, jos hellitän jatkuvista paremmista valinnoista.

Kuva täältä

Aivoilleni tämä on ollut äärimmäisen rankkaa. ADHD-ihmisenä olen tottunut siihen, että elämä on jatkuvaa vuoristorataa, johon kuuluu olennaisena osana vuorotellen sekä ruoasta kieltäytyminen että lähes holtiton mässäily. Mikään ei ole minulle niin vaikeaa kuin toistaa ja noudattaa rutiineja, varsinkin jos koen ne tylsäksi ja tietynlaista elämänlaatua heikentäväksi. Vaikka välillä jopa inhoan itseäni (koska en salli toisen puoleni sortua mässäilemään), joutuu jokainen puoleni (heh!) kuitenkin yhteen ääneen toteamaan että tämä on tehnyt minulle mielettömän hyvää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…