Siirry pääsisältöön

Olipa kerran Jukola...

... ja sen pituinen se.


60 tunnin reissu sisälsi 24 tuntia autossa istumista, 10 tuntia huonolaatuista unta kivien ja kantojen päällä, 2.5 tuntia suunnistamista ja 23.5 tuntia muuten vain hyvin väsynyttä menoa. Tällaiselle jo festari-iän ylittäneelle täti-ihmiselle hieman liikaa mukavuusalueen rajoja venyttävä reissu.


Itse suunnistaminen totaaliväsyneenä oli aika mielenkiintoinen kokemus. Kartassa oli tavaraa kauniisti sanottuna "paljon", ja huomasin taas kerran, että olen aivan surkea lukemaan karttaa kovemmassa vauhdissa. Maasto oli kivikkoista, joten juoksin nilkkani ympäri jo aika alkumatkasta. Onneksi eteeni osui suunnistaja, jolla oli tismalleen samat rastit kuin itselläni. Hän eteni hitaammin kuin minä olisin edennyt, mutta suunnisti järkyttävän hyvin. Kartanlukutaito hänellä todellakin oli hallussa. Pikaisen vaihtoehtojen puntaroinnin jälkeen totesin, että mieluummin varmasti ja puhtaalla suorituksella maaliin kuin juosten todellisiin ongelmiin. Ja olihan se yhdessä eteneminen mukavaa.



Jos reissusta pitää jotain positiivista kaivaa esiin, niin oma juoksukunto oli ihan kohdallaan ja riitti tällaiseen hitaaseen menoon ihan hyvin. En saanut minkäänlaisia tuntemuksia jalkoihin jälkeenpäinkään, jos ympäri pyörähtänyttä nilkkaa ja kahta pientä hiertymää kantapäissä ei lasketa. Yllätys sen sijaan oli, miten paljon univelka ja muu matkustamiseen liittyvä rasitus voivatkaan heikentää havainnointi- ja keskittymiskykyä. Olo oli valehtelematta kuin kohtalaisessa humalassa olisi ollut.


Yhteenvetona voinen todeta, että taidan jatkossa jättää suunnistamisen niille, jotka siitä enemmän tykkäävät, sitä pystyvät treenaamaan ja siinä haluavat tosissaan kehittyä. Pari vuotta sitten suhtauduin lajiin paljon intohimoisemmin, mutta koska en enää pääse iltarasteille treenaamaan miehen työvuorojen vuoksi, niin ei tässä paljon järkeä ole. Kävellen, lapsi selkärepussa osaan kyllä suunnistaa, mutta nyt tarvittaisiin vauhdikkaampia treenejä jotta kehittyisin kartanluvussa. Siihen ei vaan nyt ole mahdollisuuksia. Minä jatkan mieluusti juoksua, mutta minut löytää jatkossa entistä enemmän poluilta ilman kompassia ja emit-korttia.

Kangasala-Jukola 2019, me emme ehkä tapaa! ;)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

BLACC-vaatemerkki testissä

Disclaimer: Olen ostanut tuotteet ihan itse omalla rahalla, näitä ei ole siis saatu yhteistyössä. Eräänä väsyneenä aamuna eksyin sähköpostin mainoslinkin kautta taas Sportamoren sivuille. Päädyin tutkimaan BLACC-merkin vaatteita, sillä aleja mainostettiin. Olin jo aiemminkin silmäillyt kyseisen merkin vaatteita ja miettinyt millaisia ne ovat laadultaan. Ensimmäisenä iskin silmäni leggareihin/treenitrikoisiin. Ensimmäisestä katsomastani mallista kommentit eivät olleet kovin mairittelevia, joten seuraava malli tarkempaan tarkasteluun. Siitä kokemukset olivatkin hyvin positiivisia, joten tuote koriin. * Olen käyttänyt näitä trikoita lähinnä kotihousuina (koska kylmät kelit), ja olen todella tyytyväinen! Materiaali on mahtavaa, paksuus juuri sopivaa jotta mitään ei näy läpi. Ja venyy hyvin! Istuvuus on hyvä, ei moitittavaa. Toisena koriin päätyi talvitrikoiden nimellä mainostetut juoksuhousut. Vähän paksummat trikoot, siis. * Näitä olen käyttänyt kahdesti, ke

3 kuukautta kohdunpoistosta - tämän hetken tunnelmia

Potilashotellista Tasan kolme kuukautta sitten olin saapunut Lapin Keskussairaalan potilashotelliin, viettänyt tylsän illan telkkaria katsellen ja mm. laskiaispullia (monikossa, kyllä!) syöden. Olin saanut käskyn saapua leikkausosastolle aikaisin aamulla, ehkä klo 7.30. Tapasin hoitajan, kaksi lääkäriä - ja jäin odottamaan leikkausvuoroani joka olisi kuulemma n. klo 12.00. Eipä ole usein tunnit kuluneet niin hitaasti kuin silloin! Vihdoin tuli minun vuoroni, ja leikkausvaatteet päällä kävelin hoitajan seurassa saliin. Pöydälle makaamaan, jalat telineisiin, kanyyli käteen, happimaski naamalle ja taju pois! Muistan nähneeni nukutusainetta täynnä olevan ruiskun joka kiinnitettiin kanyyliin ja miettineeni että "tuolta se koiran lopetuspiikkikin näyttää". Olipa muuten viehättävä "viimeinen" ajatus! Tässä kohdassa jännitti! Nukutuksen aikana näin jotain ihan selkeää unta, en vaan enää muista mitä. Seuraavaksi taju palasi kun minua kärrättiin heräämöön. Ho

Kas vain!

On se jännä että maha ei pienene yhtään? Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen. Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta. Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihaks