Olipa kerran Jukola...

... ja sen pituinen se.

60 tunnin reissu sisälsi 24 tuntia autossa istumista, 10 tuntia huonolaatuista unta kivien ja kantojen päällä, 2.5 tuntia suunnistamista ja 23.5 tuntia muuten vain hyvin väsynyttä menoa. Tällaiselle jo festari-iän ylittäneelle täti-ihmiselle hieman liikaa mukavuusalueen rajoja venyttävä reissu.

Itse suunnistaminen totaaliväsyneenä oli aika mielenkiintoinen kokemus. Kartassa oli tavaraa kauniisti sanottuna "paljon", ja huomasin taas kerran, että olen aivan surkea lukemaan karttaa kovemmassa vauhdissa. Maasto oli kivikkoista, joten juoksin nilkkani ympäri jo aika alkumatkasta. Onneksi eteeni osui suunnistaja, jolla oli tismalleen samat rastit kuin itselläni. Hän eteni hitaammin kuin minä olisin edennyt, mutta suunnisti järkyttävän hyvin. Kartanlukutaito hänellä todellakin oli hallussa. Pikaisen vaihtoehtojen puntaroinnin jälkeen totesin, että mieluummin varmasti ja puhtaalla suorituksella maaliin kuin juosten todellisiin ongelmiin. Ja olihan se yhdessä eteneminen mukavaa.

Jos reissusta pitää jotain positiivista kaivaa esiin, niin oma juoksukunto oli ihan kohdallaan ja riitti tällaiseen hitaaseen menoon ihan hyvin. En saanut minkäänlaisia tuntemuksia jalkoihin jälkeenpäinkään, jos ympäri pyörähtänyttä nilkkaa ja kahta pientä hiertymää kantapäissä ei lasketa. Yllätys sen sijaan oli, miten paljon univelka ja muu matkustamiseen liittyvä rasitus voivatkaan heikentää havainnointi- ja keskittymiskykyä. Olo oli valehtelematta kuin kohtalaisessa humalassa olisi ollut.

Yhteenvetona voinen todeta, että taidan jatkossa jättää suunnistamisen niille, jotka siitä enemmän tykkäävät, sitä pystyvät treenaamaan ja siinä haluavat tosissaan kehittyä. Pari vuotta sitten suhtauduin lajiin paljon intohimoisemmin, mutta koska en enää pääse iltarasteille treenaamaan miehen työvuorojen vuoksi, niin ei tässä paljon järkeä ole. Kävellen, lapsi selkärepussa osaan kyllä suunnistaa, mutta nyt tarvittaisiin vauhdikkaampia treenejä jotta kehittyisin kartanluvussa. Siihen ei vaan nyt ole mahdollisuuksia. Minä jatkan mieluusti juoksua, mutta minut löytää jatkossa entistä enemmän poluilta ilman kompassia ja emit-korttia.

Kangasala-Jukola 2019, me emme ehkä tapaa! ;)