"Miten sä jaksat?"

Minua on useampikin ihminen lähestynyt hieman arkaillen ja heittänyt ilmoille hyvin varovasti ja tunnustellen sanat "miten sä nyt jaksat?". Toinen versio on "miten sä oot pärjännyt?". Tässä kohdassa kysyjä ei ole kiinnostunut jälkivuodosta, vatsan haavojen paranemista tai kivuista, vaan kysyjää kiinnostaa kuinka voin henkisesti. Villakoiran ytimessä on selvästikin se ajatus, että millä tolalla mielenterveyteni nyt on, kun kohtuni vietiin.

Minun on ollut hyvin helppoa vastata kysyjille täysin rehellisesti että "kiitos kysymästä, jaksan oikein hyvin. Kohduttomuus ei ole masentunut minua tai saanut minua tuntemaan itseäni yhtään enempää tai vähempää naiseksi kuin kolme viikkoa sitten, eikä minulla liity asiaan mitään tunteita. En usko, että surisin poistettua sappirakkoakaan."

Tänään viimeksi exäni, vastaukseni kuultuaan, henkäisi helpotuksesta ja totesi että "onneksi sä oot tuollainen järki-ihminen". En minä oikeasti tiedä mitä tässä nyt pitäisi surra? Sitäkö, että ihminen pääsee eroon viallisesta elimestään? Vai sitä, että nyky-Suomessa julkisen terveydenhuollon piirissä on näköjään mahdollista päästä leikkauspöydälle kuukauden ja viiden päivän päästä ensimmäisestä tk-käynnistä? Vai sitä, että vihdoin pääsee eroon omituisesta, pömpöttävästä mahasta?

Sekundääristä lapsettomuutta olin ehtinyt käsittelemään jo aiemmin, sillä mieheni oli tullut siihen ajatukseen, että hän ei halua enempää lapsia. Toki tämän asian kanssa en varmaan ole vielä valmis, mutta sama prosessi minulla olisi ollut joka tapauksessa edessä, kohdulla tai ilman. Meidän parisuhteessa ei harrasteta manipulointia, kiristystä tai maanittelua, joten tiesin mieheni miettineen asian mielessään valmiiksi, ja se siitä. Minulle jäi vaihtoehdoksi sopeutua ajatukseen.

Näin jälkikäteen voisi ajatella, että pahin olisi sellainen tilanne että toinen lapsi olisi ollut toiveissa ja tilauksessa, ja sitten olisi käynyt näin miten nyt kävi. Siitä ei ehkä olisi enää olankohautuksella selvitty.