Siirry pääsisältöön

Kolmetoista tusinassa - miksi bloggaan?


Aina välillä päädyn pohtimaan miksi bloggaan, kun samanlaisia blogeja on maailma ainakin erilaiset blogiportaalit täynnä? Siis blogeja, joissa ihmiset kertovat liikkumisesta ja laihduttamisesta. Ketä edes kiinnostaa lukea jonkun nobodyn liikuntapäiväkirjoja ja (lähes säälittävää) räpistelyä rasvaprosentin kuristamisen epätoivoiselta haiskahtavassa suossa?

Kuka jaksaa lukea blogia, johon kuvat räpsitään puhelimella, jossa ei hehkuteta mainosnäkyvyyttä vastaan saatuja tavaroita tai elämä ei ole ainaista kiiltokuvaa. Itse asiassa yllättävän moni. Oma motiivini kirjoittamiseen ja ajatusten julkaisemiseen on puhtaasti tarve saada mietteitä, asioita ja pohdintoja päästä ulos. Olen sellainen ihminen, joka tarvitsee "ääneenajattelua" ja keskustelua jotta pohdinnat tulevat valmiiksi.


No jos ihmisellä on halu ja tarve kirjoittaa, miksi sitä ei voi tehdä kotona päiväkirjan parissa? Niin, tätäkin olen pohtinut. Olen päätynyt siihen lopputulemaan, että jos on olemassa sellainen pieni mahdollisuus että joku joskus ilahtuu, saa vertaistukea tai jopa pureskeltuja vinkkejä erilaisista asioista, niin silloin minun kannattaa purkaa ajatukseni julkisiksi.


Olen minä miettinyt lisänäkyvyyden hankkimista liittymällä Instagramiin, suostumalla minulle ehdotettuihin yhteistyötarjouksiin ja työstämällä itsestäni jotenkin mielenkiintoisemman somehahmon. Mutta kun minä en halua mukaan Instaan (vietän nytkin aikaa ihan liikaa puhelin kourassa), enkä halua tehdä yhteistyötä "hinnalla millä hyvänsä" esittelemällä asioita, jotka eivät sovi elämäntyyliini. Enkä varsinkaan halua antaa itsestäni yhtään todellisuutta "silotellumpaa" kuvaa.

Asiat on just nyt tosi hyvin. Minä kirjoitan, koska minä haluan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…