Siirry pääsisältöön

Kolmetoista tusinassa - miksi bloggaan?


Aina välillä päädyn pohtimaan miksi bloggaan, kun samanlaisia blogeja on maailma ainakin erilaiset blogiportaalit täynnä? Siis blogeja, joissa ihmiset kertovat liikkumisesta ja laihduttamisesta. Ketä edes kiinnostaa lukea jonkun nobodyn liikuntapäiväkirjoja ja (lähes säälittävää) räpistelyä rasvaprosentin kuristamisen epätoivoiselta haiskahtavassa suossa?

Kuka jaksaa lukea blogia, johon kuvat räpsitään puhelimella, jossa ei hehkuteta mainosnäkyvyyttä vastaan saatuja tavaroita tai elämä ei ole ainaista kiiltokuvaa. Itse asiassa yllättävän moni. Oma motiivini kirjoittamiseen ja ajatusten julkaisemiseen on puhtaasti tarve saada mietteitä, asioita ja pohdintoja päästä ulos. Olen sellainen ihminen, joka tarvitsee "ääneenajattelua" ja keskustelua jotta pohdinnat tulevat valmiiksi.


No jos ihmisellä on halu ja tarve kirjoittaa, miksi sitä ei voi tehdä kotona päiväkirjan parissa? Niin, tätäkin olen pohtinut. Olen päätynyt siihen lopputulemaan, että jos on olemassa sellainen pieni mahdollisuus että joku joskus ilahtuu, saa vertaistukea tai jopa pureskeltuja vinkkejä erilaisista asioista, niin silloin minun kannattaa purkaa ajatukseni julkisiksi.


Olen minä miettinyt lisänäkyvyyden hankkimista liittymällä Instagramiin, suostumalla minulle ehdotettuihin yhteistyötarjouksiin ja työstämällä itsestäni jotenkin mielenkiintoisemman somehahmon. Mutta kun minä en halua mukaan Instaan (vietän nytkin aikaa ihan liikaa puhelin kourassa), enkä halua tehdä yhteistyötä "hinnalla millä hyvänsä" esittelemällä asioita, jotka eivät sovi elämäntyyliini. Enkä varsinkaan halua antaa itsestäni yhtään todellisuutta "silotellumpaa" kuvaa.

Asiat on just nyt tosi hyvin. Minä kirjoitan, koska minä haluan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

3 kuukautta kohdunpoistosta - tämän hetken tunnelmia

Potilashotellista Tasan kolme kuukautta sitten olin saapunut Lapin Keskussairaalan potilashotelliin, viettänyt tylsän illan telkkaria katsellen ja mm. laskiaispullia (monikossa, kyllä!) syöden. Olin saanut käskyn saapua leikkausosastolle aikaisin aamulla, ehkä klo 7.30. Tapasin hoitajan, kaksi lääkäriä - ja jäin odottamaan leikkausvuoroani joka olisi kuulemma n. klo 12.00. Eipä ole usein tunnit kuluneet niin hitaasti kuin silloin! Vihdoin tuli minun vuoroni, ja leikkausvaatteet päällä kävelin hoitajan seurassa saliin. Pöydälle makaamaan, jalat telineisiin, kanyyli käteen, happimaski naamalle ja taju pois! Muistan nähneeni nukutusainetta täynnä olevan ruiskun joka kiinnitettiin kanyyliin ja miettineeni että "tuolta se koiran lopetuspiikkikin näyttää". Olipa muuten viehättävä "viimeinen" ajatus! Tässä kohdassa jännitti! Nukutuksen aikana näin jotain ihan selkeää unta, en vaan enää muista mitä. Seuraavaksi taju palasi kun minua kärrättiin heräämöön. Ho...

"Miten sä jaksat?"

Minua on useampikin ihminen lähestynyt hieman arkaillen ja heittänyt ilmoille hyvin varovasti ja tunnustellen sanat "miten sä nyt jaksat?". Toinen versio on "miten sä oot pärjännyt?". Tässä kohdassa kysyjä ei ole kiinnostunut jälkivuodosta, vatsan haavojen paranemista tai kivuista, vaan kysyjää kiinnostaa kuinka voin henkisesti . Villakoiran ytimessä on selvästikin se ajatus, että millä tolalla mielenterveyteni nyt on, kun kohtuni vietiin . Minun on ollut hyvin helppoa vastata kysyjille täysin rehellisesti että "kiitos kysymästä, jaksan oikein hyvin. Kohduttomuus ei ole masentunut minua tai saanut minua tuntemaan itseäni yhtään enempää tai vähempää naiseksi kuin kolme viikkoa sitten, eikä minulla liity asiaan mitään tunteita. En usko, että surisin poistettua sappirakkoakaan." Tänään viimeksi exäni, vastaukseni kuultuaan, henkäisi helpotuksesta ja totesi että "onneksi sä oot tuollainen järki-ihminen". En minä oikeasti tiedä mitä täs...

Lomalla viimeinkin..

.. voin ottaa iisimmin! Näihin tunnelmiin päätän blogihiljaisuuden ja palaan takaisin eetteriin.  Meikäläisen työnkuvan kiireisin kausi ajoittuu aina tuohon toukokuulle, ja silloin ei kauheasti ole aikaa eikä energiaa tehdä yhtään mitään erityistä ponnistelua vaativaa. Sitkeä "keuhkotauti" (no, ehkä vain virusperäinen keuhkoputkentulehdus) lamaannutti liikunnat ja pakotti minut vetämään astmalääkettä tupla-annostuksella. Siitä onneksi selvittiin kohtuullisen helposti, ehkä kiitos sen astmalääkkeen, jota tajusin alkaa vetämään heti taudin alkupuolella. Jostain syystä viimevuosina virukset ovat asettuneet keuhkoihini ja aiheuttaneet pitkäkestoisen yskän. Toukokuulle osui myös mökkeilyä, yksi eläinpuistoreissu ja yksi leidien humputtelureissu Helsinkiin. Sanoisinko että "Time Well Spent". Kotiin matkasi niin levännyt ja virkistynyt nainen, että näillä eväillä jaksaa elää kesän kotirouvana ja lapsenhoitajana aivan kevyesti. Edellisessä postaukse...