Siirry pääsisältöön

Viikon 4 varrelta

Kuvaaminen ajaessa (pimeässä) on hieman haastavaa.. ;)
Tällä viikolla suunnitelmissa oli palata arkiliikunnan pariin. No, -30 asteeseen kiristynyt pakkanen sotki iloisesti suunnitelmat. Itse vielä pärjäisin, mutta tuollaisessa pakkasessa en viitsi istuttaa lasta rattaissa, untuvapusseista huolimatta. Arkiliikunnan pariin pääsin vasta keskiviikkona kun pakkanen lauhtui -13 asteen nurkille. Lauhtuminen toi mukanaan lumisateen, joten en tiedä kumpi sitten on parempi, hullu pakkanen vai lisää lunta.



Tiistaina vietin 8 tuntia reissussa kun kävin esittelemässä kasvaintani magneettikuvauslaitteelle. Ensikosketukseni kyseiseen laitteeseen oli suhteellisen kivuton, taktiikkanani oli vaipua niin totaaliseen syvärentoutukseen että makaan kuin koomapotilas. Onnistuin tässä, ja aika meni jälkikäteen ajateltuna jopa nopeasti. Itse asiassa meinasin nukahtaa kaksi kertaa. Toki minua helpotti se seikka, että pääsin putkeen jalat edellä. Pää edellä olisi voinut ahdistaa. Tympeintä reissussa oli ajaminen. En muutenkaan nauti talviajosta, joten tuo reilun 300 kilometrin ajelu ei ollut silkkaa nautintoa. No, selvisin kuitenkin.

Sisältäni portin löysin..
Seuraavaksi odotan lääkärin soittoa, jolloin saan kuulla onko kasvain mahdollisesti pahanlaatuinen, ja koska leikataan. Tällä hetkellä odotan leikkausta varsin ristiriitaisin fiiliksin. Omituinen minäni on lähinnä tympääntynyt, juoksu kulkee ja elämä on kohtuullisen ok (mitä nyt vuodan tälläkin hetkellä myooman vuoksi menkkoja ulos kuin hanasta...), kun taas leikkauksen jälkeen joudun lyömään juoksukengät naulaan ja kuntoutumaan aivan nollasta. Juoksukuntoon palaamiseen kuluvaa aikaa ei tiedä kukaan. Pakkohan tuo tietysti on leikata, en minä sitä, mutta kun sen kanssa on elänyt jo hetken, niin sen olemassaoloon on jo ehtinyt tottumaan. Edellisestä gyne-alueen leikkauksesta on nyt 3.5 vuotta, ja muistan kyllä miten tuskaisen hidasta on toipua isosta vatsan alueen operaatiosta. Ja entäs jos se on syöpää?

Nyt kuitenkin viikonlopun viettoon! :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…