Siirry pääsisältöön

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Ennen ja jälkeen raskautta, huoh.. :S

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?

Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa itseäni. Toisaalta, eipä se suklaalla itsensä hemmottelukaan asiaa edistä.

Kävin heinäkuussa InBodyssa, joka kertoi minulle että olisi hyvä, jos pudottaisin 7,5 kg puhdasta rasvaa. 14 voipakettia. Aika kasa. Kertoi se mittari kyllä senkin, että lihasmassani on oikein hyvällä mallilla. Eli tämä nykyinen 70.1 kg ei onneksi koostu ihan silkasta laardista.


Tiedän sen, että esim. liikunta helpottuisi kovasti jos saisin pois tuon jäljellä olevan 5 kg. Juoksu kulkisi ja niin edelleen. Siinä varmaan onkin se suurin syy miksi asiaa edes pohdiskelen, sillä olen ihan kohtuullisen styytyväinen ulkonäkööni. Ikä on tuonut mukanaan armollisuutta. Siksi ajatus jonkinlaisesta rääkistä ja hullusta kontrollista vähän ahdistaakin. Samoin pelottaa ajatus mahdollisesti rääkin mukana tulevasta niin kovin yleisestä kilpirauhasen vajaatoiminnasta, johon minulla on alttiutta ihan geneettisestikin.

Olen minä kyllä vähän miettinyt sitäkin (kuluneen viikon hengessä) että olisihan se kamalaa jos nyt kuolisin näissä rasvoissa enkä koskaan saavuttaisi sitä, mitä olen reilut 10 vuotta tavoitellut ja mistä olen aina haaveillut. Ehkä vähän pinnallista, mutta onko tuo nyt sen pahempi kuin haluta vaikka Niagaran putouksille ennen kuolemaansa? Toiveensa ja tavoitteensa kullakin tässä elämässä.

Ehkäpä kiteytän asian näin: Haluaisin saada timmin ja suht. vähärasvaisen kropan. En vaan tiedä onko se edes mahdollista. Siinä onkin mietittävää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…