Siirry pääsisältöön

Motivaatiota metsästämässä?

Tätä uutta vuotta on nyt eletty n. kolme viikkoa, ja varmaan voisi olla ihan aiheellista kysyä miten motivaatio jaksaa?


Mikään ei taida olla niin helppoa kuin aloittaa vuoden vaihtuessa uusi, upea elämä jonka myötä saan upean vartalon ihan itsekseen, mutta useassa taloudessa eletään varmaan just nyt melko kriittisiä aikoja. On väsymystä, ihan liian isoja kalorivajeita, liikaa tai liian vähän liikuntaa, jumittava paino ja salasyöntiä. Ajatus luovuttamisesta tai siis pienen tauon pitämisestä houkuttelee. Tutkimuksien mukaan juuri tämä 2-3 viikon kohta on se yleisin aika jolloin projekti siirretään odottamaan ensi vuotta. Tavallaan hassua, sillä tästä kun pääsisi yli, moni uusi tapa alkaisi muuttua rutiiniksi. Rutiinien kanssa on paljon helpompaa elää kuin uusien tapojen kanssa :)

Tunnistan niin hyvin nuo tunteet myös itsessäni. Pari viikkoa jaksaa olla innostunut, sen jälkeen iskee tylsyys. Uutuudenviehätys katoaa, ja wow-tunteiden varassa ei kovin montaa viikkoa mennä. Voin vain kuvitella miten vaikeaa olisi jos yrittäisin samaan aikaan muuttaa koko konseptin syömisiä, liikkumisia, tipattomia, savuttomia ja nukkumista myöten uusiksi. Uskallan väittää että suurin osa projekteista kaatuu siihen "kaikki osa-alueet kertarysäyksellä kuntoon"-ajatteluun.

Omassa elämässäni opiskelin onneksi arkiliikunnan jo loppusyksystä. Kynnys vetää toppahousut jalkaan ja painua pimeään aamuun on paljon pienempi, sillä kroppani jo odottaa sitä energialatausta aamuun. Syksyllä en panostanut syömisiin, vaan annoin itselleni aikaa tottua arkiliikuntaan. Nyt kun liikunta sujuu, on aika miettiä syömisiä. Itselleni sopivin konsepti on yhden asian muuttaminen kerrallaan, ja siihenkin pitää varata riittävästi aikaa. Jotkut hyvät tavat ovat hiipineet elämääni jo monta vuotta sitten, toisia tosin vasta opettelen. Ja joitakin tapoja pitää muistella ja muistutella itselleen joka päivä erikseen, sillä laiska minä ei jaksaisi, haluaisi eikä viitsisi.

Onneksi sitä on jo tällainen elämäntapamuutosten veteraani, niin osaa vähän odottaa niitä huonompiakin hetkiä. Niitäkin nimittäin tulee, ja halu elää terveellistä elämää on monesti hukassa. Tai sanotaanko, että halu elää epäterveellistä elämää on toisinaan suuri.


Miten sitten pitää motivaatiota yllä? Itsehän olen perusluonteeltani niin laiska, että en varmaan liikkuisi ikinä jos ei olisi pakko. No kuka sitten pakottaa? Minä itse. Tiedän, miten hyvää liikunta tekee, siitä syystä se vain kuuluu ohjelmistoon. Vähän sama kuin hampaiden harjaus. Onko ärsyttävämpää asiaa? Silti se vain tehdään. Tästä samasta syystä olen opettanut aivoni suhtautumaan liikuntaan samalla tavalla. Pyrin välttämään että en liittäisi liikuntaan isompia "tunnelatauksia", liikkumassa käydään ja that's it. Suurin apu minulla on liikunnan aikatauluttaminen. Se on elämään kuuluva rutiini jolle varataan aika, ja se siitä. Nyt siis puhun "perusliikunnasta", arkiaktiivisuudesta. Toki minäkin liekehdin vaikkapa tulossa olevista juoksutapahtumista ja treenaan niihin mielelläni erillisellä ohjelmalla. Ohjelman noudattamisessakin kyse on kyllä aikatauluttamisesta ja ennakoinnista. Siitä, että miettii viikkonsa läpi ja lyö treenit kalenteriin muun elämän mukaan.


Itse voin kaikista parhaiten silloin, kun elämässäni on melko tarkat rutiinit. Oikeasti vihaan rutiineja ja kapinoin niitä vastaan kuin pikkulapsi, mutta en voi kieltää etteivätkö ne tee ihmeitä minulle ja hyvinvoinnilleni. Niinpä olen pyrkinyt ottamaan elämääni terveellisiä rutiineja, joista yksi on säännöllinen liikunta. En puhu niinkään motivaatiosta (joka vaihtelee), vaan rutiinista (joka pysyy). Voisiko tästä ajatuksesta olla apua muillekin on/off-ihmisille?

P.s: Omaksi motivaatiokseni varasin kuitenkin reissun Helsinkiin samalle viikonlopulle kuin Naisten Kymppi. Olen juoksukunnossa tai en, aina voi kuitenkin lomailla! ;)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…