Siirry pääsisältöön

Miten tähän pisteeseen on tultu?

Se tavallinen tarina alkaa ehkä vuodesta 1998, jolloin havaitsin ensimmäistä kertaa että omistan komeat jenkkakahvat. Olin 14-vuotias, ja muistan jopa äitini kohottaneen kulmakarvojaan. Paino oli varmaankin ihan normaali, mutta mikään tikkulaiha en ole koskaan ollut. Harrastin talvisin hiihtoa omaksi ilokseni ja söin normaalia kotiruokaa.

Lukioiässä pari vuotta myöhemmin makeansyönti alkoi lähteä käsistä. Olin kerännyt kesätöissä muhkean määrän mansikkaa, joten minulla oli ihan omaa rahaa jolla saatoin tehdä mitä halusin. Muistan, että ostin usein täytelakuja, sen 300 gramman pussillisen syötyäni luulin saavani sydänkohtauksen. Olo oli aivan kamala, sydän hakkasi ja päässä humisi. Tämä ei missään kohtaa kuitenkaan vähentänyt makeanhimoani.

Kuva täältä
Jatko-opinnot koittivat aikanaan, ja muutin kotoa opiskelupaikkakunnalle. Siellä se "taivas" sitten aukeni. Hesen kerrosateria maksoi 3.95€, uusi poikaystävä ja e-pillerit nostivat ensimmäistä kertaa elämässäni painon 65 kilon yläpuolelle. Tarkasta lukemasta minulla ei ole tietoa, mutta sen muistan että äitini joutui "hieman" muokkaamaan ylioppilaspukuani jotta se mahtui päälleni kun poikaystävästä tuli kihlattu.

Parisuhde toi seuraava syksynä mukanaan yhteisen kodin. Jossain vaiheessa syksyä huomasin että opiskelukaverini laihduttavat. Ensimmäistä kertaa elämässäni havahduin siihen ajatukseen, että pitäisikö minunkin laihduttaa? Pari päivää jaksoin laskea Painonvartijoiden pisteitä "laittomasti" kopioidusta vihosta ja syödä ruisleipää ja kasvissosekeittoa.

Puolisoni oli hyvin liikunnallinen ihminen ja onnistui jossain kohtaa elämää houkuttelemaan minut mukanaan salille. Treenaaminen oli kivaa ja tulosta tulikin nopeasti. Hurahdin myös juoksemiseen ja juoksin elämäni ensimmäisen Naisten kympin. Muistaakseni noihin aikoihin pudotin painoni takaisin 60 kilon pintaan.


Laihtuminen tuntui hyvältä, mutta samaan aikaan pääni yläpuolelle kerääntyi synkkä pilvi. Silloinen puolisoni alkoi esittämään "toiveita" ulkonäköni ja vartaloni suhteen. No, eihän se elämä paremmaksi enää mennyt ja erohan siinä tuli.

Eron jälkeen olin oikeasti todella huonossa kunnossa ja söin uskomattomia määriä yksinäisyyteen ja suruun, mutta myös siitä ilosta että kukaan ei vahdi ja paheksu minua. Siitä seurasi pitkä huonon syömisen kausi. Liikunta koostui lähinnä koirien lenkityksestä ja hyötyliikunnasta.


Vihdoin havahduin huonoon vointiini ja kammottavaan ulkonäkööni. Vaaka kertoi, että massaa löytyi 78 kg. Oli elokuu 2012, ja päätin, että asialle täytyy tehdä jotain. Sen syksykauden jumppasin, lenkkeilin, hikoilin ja treenasin hulluna. Apuna oli Kalorilaskuri (nyk. Sulamo), käytin joka ainoan suupalan puntarin kautta ja sovitin syömiset sykemittarin kulutuslukemien mukaan. Yleisimmin taisin treenata mielettömiä määriä ja syödä maksimissaan 1300 kcal vuorokaudessa. Hullun hommaa.


No, tulihan sitä tulostakin. Joulu tuli, ja vaaka kertoi että olin syksyn aikana pudottanut 13 kg painoa, olin siinä n. 65 kg tuntumassa. Se tuntui hienolta!

Paino pysyi suurinpiirtein samoissa lukemissa (uudesta suhteestakin huolimatta) sellaiset 1.5 vuotta kunnes tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi. Se raskaus ei mennyt aivan putkeen (tai siis se nimenomaan meni putkeen, eli munajohtimeen), ja päädyin leikkauspöydän kautta kotiin saikulle. Toipuminen oli hidasta, vaikka jälkikäteen ajateltuna uusi raskaus alkoikin melko nopeasti. Uuteen raskauteen lähdin 67 kg painosta. Muistan harmitelleeni sitä, että lähdin uudelle kierrokselle 2 kiloa "ylipainoisena", eli 2 kg yli sen kilomäärän missä olin pysytellyt.

Raskausaika meni melko terveellisissä merkeissä, minua rampautti vain mielettömät lonkkakivut jotka valvottivat minua raskausviikolta 15 lähtien. Toisaalta loppuraskaus oli hyvää aikaa, kävin mm. aktiivisesti suunnistamassa, ja olenkin miettinyt vaikuttiko edellispäivän suunnistus siihen että synnytys käynnistyi kuukauden etuajassa.


Synnytyksen jälkeen sokerin syöminen lähti totaalisesti käsistä. Olin siinä uskossa että imettäessä voi syödä mitä tahansa, ja paino laskee itsekseen. No, ei laskenut. Grammaakaan. Kroppani meni aivan tukkoon eikä aineenvaihdunta toiminut ollenkaan. Lisäksi kahdestaan vauvan kanssa kotona metsän keskellä istuminen tympäisi minua niin paljon että söin karkkia ihan puhtaasti tylsyyteen. Tässä vaiheessa adhd-piirteeni olivat varmaan pahimmillaan, ehkä mukana oli jonkinlaista masennustakin.


Lapsen syntymästä on kohta kolme vuotta, ja painan edelleen suurinpiirtein saman kuin vauvan kanssa kotiutuessani. Olen oikeasti todella väsynyt käyttämään tätä "vauvakilot-korttia". Tätä historiikkia kirjoittaessani huomaan että elämäntapani ovat taas luisuneet huonolle mallille ja ne ylläpitävät nykyistä massaa.

Tähän tarvitaan muutos! Minä pystyn kyllä parempaankin. Minä ansaitsen parempaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tavoitteiden (epä)realistisuudesta

Olen jo hetken aikaa pyöritellyt päässäni ulkonäköön ja kropan koostumukseen liittyvien tavoitteiden realistisuutta. En tunne kovin montaa naista joka ei haluaisi treenattua, suht vähärasvaista kroppaa jota on kiva esitellä uimarannalla ;)

Näin kolmenkympin pari vuotta sitten sivuuttaneena en rehellisesti sanottuna ole edes kovin varma siitä, taipuuko vartaloni enää vaikkapa alle 20 prosentin rasvoihin, saati sitten vielä kuivempaan tilaan. Tavoittelenko mielikuvissani jotain sellaista, minkä saavuttaminen (saati ylläpito!) ei ole edes mahdollista? Onko mieleni sokaistunut näistä kaikista fitness-kuvista, joita media meille nykyään tyrkyttää? Entä jos kroppani toimii parhaiten 25-30% rasvoissa?
Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia joihin en oikeasti tiedä vastausta. Eniten minua askarruttaa se, onko minun vartaloani edes mahdollista "pakottaa" suht rasvattomaksi. Kaikki liha tottelee kuulemma kuria, mutta näinä kehopositiivisuusaikoina en ole ihan varma haluanko kurittaa i…

Kas vain!

Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen.
Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta.
Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihakset väsyvät aktiivisen päivän jälkeen, ja vatsallaan …

Uupumus

Olen elänyt viimeiset viikot todella rankkoja asioita läpi pääni sisällä. Olen joutunut sulkemaan systemaattisesti pois mielestäni paniikin, pelon ja kuoleman fiilikset, ja keskittymään työntekoon ja hyviin asioihin. Tunnesäätely ja tunteiden hallinta ovat yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta en voi väittää etteikö se vie energiaa! Sairaalareissun jälkeen olen vasta huomannut miten uupunut olen. Eilen lähdin töistä heti kun se oli mahdollista ja vedin tunnin mittaiset, koomaa muistuttavat päiväunet. Jos en olisi laittanut herätyskelloa soimaan, lapseni olisi varmasti vieläkin päiväkodissa.
Kuluneella viikolla olen antanut itselleni luvan höllätä. Tätä kirjoittaessa juon kahvia ja syön suklaata. En todellakaan tiedä, onko se fiksua, mutta se tuntuu just nyt hyvältä. Olen sellainen ihminen joka ruoskii itseään tahdonvoimalla eteenpäin vaikka jalat olisi poikki, mutta nyt joudun myöntämään tappioni. Nyt pitää pysähtyä ja levätä. Jos siihen kuuluu pari palaa riviä suklaata, niin kuinka…